mde

Vain koska niin kuuluu tehdä

Vanhemmat. Verisukulaiset. Perhe. Lapsuudenkoti.
Nuo ovat sellaisia asioita jotka herättävät tunteita. Niin hyviä kuin huonoja.
En tiedä mikä määrittää sen, millaisiksi perhesuhteet kehittyvät lasten kasvettua ja muutettua pois kotoa.
Minulla on ollut hyvin tavallinen lapsuus. Äiti, isä ja kaksi siskoa.
Meillä on ollut ihan mukavaa kotona.
Omakotitalossa on vietetty synttärit sukulaisten kanssa, jouluna on saatu lahjoja ja kesälomalla on tehty lomareissu.

Kaikesta hyvästä huolimatta, muutin jo teininä pois lapsuudenkodistani. Opiskelujen perässä kylläkin, mutta muistan kuinka palava halu oli päästä pois vanhempien luota.
Oli kiire itsenäistyä ja todistella pärjäävänsä.

Mitä enemmän aikaa on kulunut, olen alkanut aina vain enemmän miettimään suhteita perheeseen. Lähinnä sitä, haluanko olla miten tiiviisti yhteydessä, ja onko se täytekakku merkkipäivänä tärkeämpää äidilleni kuin minulle.
Olenko jollain tavalla kiitollisuuden velassa vanhemmilleni ja näin pakotettu olemaan paljon tekemisissä, vai onko ihan hyväksyttävää rakentaa oma elämä omine rutiineineen.

En ole itse äiti, enkä voi täysin käsittää millainen side vanhemmalla syntyy lapseen.
Olen kuullut sanottavan ”se on sinun lapsi vaikka se olisi 50-vuotias.”
Ehkei se vanhemman rooli lopu vaikka lapsi kasvaa.
Itse koen äitini nykyään enemmän ystävänä kuin vanhempana, mutta hän taitaa edelleen nähdä minut pienenä pellavapäisenä tyttönään.

Facebook Comments

Seuraa meitä!

Tyypin vaimo

Tyypin vaimo