Tilttailua

Tilttailua

Olin muutaman päivän matkalla Frankfurtissa. Matkan jälkeen oli tiedossa Tilt-testi. Kaikki ovat kertoneet kauhutarinoita minulle magneettikuvauksesta, silloin kun oli sen aika. Tilt-testistä ei ollut kellään mitään kerrottavaa. Ja itse olin asennoitunut siihen, että tulee mitä tulee, niin ei se voi olla kamala. Oli se. Ainakin minulle.

Kuulostaa helpolta. Olet pöydällä turvavöissä ja kaverina piuhameri. Lepäilet siinä ja pöytä nostetaan pystyyn 70° kulmaan ja katsotaan mitä tapahtuu. Kerrot voinnistasi. Muut ovat hiljaa ja kirjaavat tietoja ylös.

Siihen asti olikin ihan pala kakkua, kunnes pöytä nostettiin pystyyn. Sitten alkoikin olot. En oksentanut, kuten jotkut. En menettänyt tajuntaani vaikka liki se oli. Kaikki muut oireet sitten sainkin. Lääkityksestä huolimatta.

4 minuutin kohdalla kaipasin istumaan. Hoitaja lohdutti, että vielä pitäisi jaksaa 36 minuuttia. Kiva.

Hetken päästä alkoi pää nykimään. Tiesin, että tulee kohtaus. Tulikin. Kohtaus oli sellainen keskipitkä. Ehdin jo siihen tympiintymään, joka yleensä tulee tuossa 8 minuutin kohdalla.

No, koska nämä nyt ei vielä riittäneet, niin nitrosuihke kielelle ja herkistettiin vielä lisää oloa.

Ensin tuli lievä pääkipu, sitten pieni kohtaus. Ja sitten riemastui pumppu. Syke oli mitä lie, mutta hikoilin ja läähätin. Sen jälkeen tehtiin töitä, etten pyörry ja saan pidettyä itseni pystyssä, kun jalat meni spagetiksi ja silmäni auki.

Olin enemmän kuin tyytyväinen, että testi oli ohi.

Lääkärikin oli paikalla. Ei tosin oma lääkärini, vaan joku, jota en ollut ennen tavannut. Ei kertonut nimeään. Halusi testin jälkeen kuitenkin pari sanaa sanoa, mutta halusi pitää monologin ja ei vastannut kysymyksiini muuta kuin, että kirjoittaa lausunnon ja poistui paikalta ovet paukkuen. Minä jäin hölmönä tuijottamaan tutkimushuoneen ovea. Hoitaja kertoi, että saan lähteä, jos vointini on hyvä. Ei ollut paras mahdollinen, mutta ei tullut mieleeni jäädä sairaalaankaan, kun kokemukset eivät ole olleet mitenkään positiivisia.

Lähdin rauhallisesti kävelemään ulos ja kohti bussipysäkkiä. Ulko-ovella alkoi huimailu ja tajunta oli niin ja näin. Minusta varmasti näki, etten ole kunnossa, mutta edes sairaalan ovella ei kukaan vaivautunut kysymään olenko kunnossa tai tarvitsenko apua. Kävelin hyvin lyhyin askelin ja hyvin varovasti lähimmälle penkille istumaan. Lopulta pääsin bussiin ja kotiin. Ja kuten aina kohtauksen jälkeen, niin nytkin uni maittoi.

Viikonlopulle olisi ollut myös ohjelmaa, mutta jouduin perumaan ohjelmat, sillä se olisi vaatinut pientä matkustamista ja olo ei ollut hyvä. Käytännössä loppu viikko meni lepäillen.

Vaikka testi olikin minulle koettelemus, niin sillä saatiin se mitä haettiinkin. Oireet esiin. Ja nyt toivottavasti alkaa lääkäritkin kuuntelemaan minua. EHKÄ.

Facebook Comments

Seuraa meitä!

Särkynyt Enkeli