Nadia Ammouri

Kosinta, osa 2

Hämmentyneenä lähdin suihkuun. Jotenkin olin aavistanut, että jotain tapahtuu tänään. Jotain normaalista poikkeavaa, mutta että ilman Anttonia? Outoa. Olimmehan me Anttonin syntymän jälkeen kerran oltu kahdestaan muutama kuukausi sitten, muuten hän kyllä oli aina mukana. Huomasin jälleen, että oli vaikeaa olla erossa lapsesta. Mieluummin jättää menemättä, kuin mennä ja olla ilman toista.

Otin suihkun pitkän kaavan mukaan ja katsoin itseäni peilistä. Niin, nyt pitäisi se äitimoodi vaihtaa naismoodiin. ”Mie pystyn tähän, mie pystyn tähän”, minä päätin. Ehkä se sieltä kaivautuu ulos, kun vaihdan vaatteet, meikkaan ja laitan itseni kuntoon. Niinhän siinä jotenkin löytyi vaatteetkin heti, vaikka juuri viime aikoina vaatteet ovat tuntuneet epäsopivilta, koska olen kutistunut kutistumistani. Laitoin jalkaani kolme kokoa tavallista pienemmät pillifarkut sekä tiukan pooloneuleen.

Nostin pääni peiliä kohti. Olenko tuo tosiaan minä? Tuo nainen, lyhyissä raikkaissa hiuksissa, ilman ripsienpidennyksiä ja noin timmissä kunnossa? Kuka tuo nainen on? Mitä minulle on tapahtunut? Olenko löytänyt taas sen nuoruuden poikatytön, joka tykkäsi aina liikkua ja pukea vain urheiluvaatteet päälle? Ainoa tyttö koulussa joka uskalsi olla erilainen, sehän olin minä. Siitä tähän päivään on kuljettu aikamoinen matka. Ja yhtäkkiä silmissä vilisi koko elämän kirjo; on huostaanotto, sijaiskoti, erilaiset olosuhteet nähdä ihmisten kärsivän, nähnyt kuinka lapset ja nuoret kantavat vanhempiensa taakkoja, on menty ja koettu. Nähty onnea, iloa, surua ja kuolemaa. Herätty keskellä yötä puheluihin: ”Sun rakas kuolee, jos et laita tämmöistä rahaa tilille juuri nyt.” Se pistää olemaan nöyrä elämälle ja sille, kun saa jotain. Tulee mielettömän kiitollinen olo. Polvistun sänkymme päätyyn ja kiitän mielessäni luojaa. Olen löytänyt itseni ja elämälleni tarkoituksen. Kiitos, että sain uuden mahdollisuuden elämälle.

Havahdun Anttonin iloiseen kiljahdukseen. Ensimmäiset askeleet menevät ilman tukea. Apua, kuinka nopeasti se aika meneekin! Joka päivä ihmeemme vain kehittyy kehittymistään. Kehun ja iloitsen yhdessä lapseni kanssa, otan hänet syliin ja halaan tiukasti. Liikutun entisestään. Kyyneleet vierivät poskiani pitki alaspäin.

 

Yritän ryhdistäytyä ja jatkan laukkuni pakkaamista. Niin mitähän minä tarvitsen? En tiedä yhtään, minne olen menossa. Te tiedätte, kun äiti lähtee reissuun ja varsinkin sellaiselle, ettei tiedä mihin on lähdössä. Hän pakkaa kaiken mahdollisen mukaansa! Ja niinhän siinä sitten kävikin. Onneksi Amin on tuttuun tapaansa myöhässä, ehdin laittaa itseäni.

Aminin saapuessa, hän katsoo minua niin kuin ensimmäisillä treffeillämme. En tarvitse muuta, tiedän että näytän hyvältä. Moikkaan häntä ja sanon: ”Sinä senkin, osaat yllättää.” Annamme isot halaukset ja suukot Anttonille. Sydäntä riipaisee, mutta onneksi hän jää parhaaseen hoitoon. Tämä Marianne, joka Anttonia hoitaa, on kultaa. Hänen avuliaisuutensa toisia ihmisiä kohtaan on jostain ihan omasta ulottuvuudesta. Kuinka ihanasti hän osaa olla lasten kanssa. Kiitos Marianne, kun mahdollistat tämän. Lähdemme autoa kohti ja taputan innoissani ilmaan, teen niin aina kun olen innoissani jostain. Amin vain nauraa, sillä tietää pienet oudot piirteeni ja antaa minun olla juuri sellainen, kuin olen. Se on vapauttavaa.

Auton nokka näyttää kohti Helsinkiä ja uppoudun hetkeksi katsomaan sosiaalista mediaa. Amin ajaa, on merkillisen hiljaista, sillä meillä on aina keskusteltavaa ja paljonkin. Nyt huomaan sivusilmällä, että Amin on vähän hermostunut. Hän jatkuvasti katselee minua ja mittailee päästä varpaisiin, juuri niin kuin ensimmäisillä treffeillämme!

Hän kysyy: ”Voitko rakas laittaa sen puhelimen pois? ”Vastaan: ”Aa, joo anteeksi” ja kysyn: ”No, minne viet minut? Tai no, älä sanokkaan.. Haluan jännittää.” Amin tähän: ”No saat jännittää, mutta jos pyydät kertomaan, en voi pitää sitä itselläni. Mutta kerron, jos vaadit sitä.” Sanon: ”Ei, en halua pilata tätä…” Joten jään odottamaan. Puhumme hänen työkuvioistaan ja kuinka hyvin Turussa oli mennyt, kuinka mukavia ihmisiä hän tapasi. Tykkään siitä, kuinka tosissaan Amin ottaa työnsä ja ihmiset, jotka tapaa. Se on hänen intohimonsa.

Yhtäkkiä matkan varrella Amin toteaa kysyen monta kertaa: ”Rakastatko sinä minua oikeasti?” Sanon heti: ”Totta kai, eihän me tässä muuten oltaisi.” Jään miettimään. Epäileekö tuo mies vieläkin oman menneisyytensä takia, että tekisin hänelle jotain sellaista, mikä satuttaisi häntä? Tekisinkö jotain sellaista, mitä edellisessä suhteessa hänelle tehtiin? En ikinä voisi satuttaa häntä, tekisin kaikkeni yhteisen onnemme eteen. Tiedän mistä olen tullut, mitä kokenut ja tiedän tasan tarkkaan mitä minulla on tässä ja nyt. Olen yhden miehen nainen ja se tulee täysin suoraan sydämestä.

Tiemme löytää keskustaan. Heitän vitsillä: ”Olet varmasti löytänyt paikan tasokkaimman hotellin.” Amin hymähtää. Hän ajaa meidät Crowne Plazan eteen, silmäni pyörivät päässä. Amin? Hän, kuka ei ikinä tee tällaista tai suunnittele ketään varten tällaista. Olen todella otettu, tämä on iso ele Amilta. Saavumme aulaan ja saamme huonekorttimme. Kävelen Aminin perässä haltioituneena ja katson huoneemme oveen: ’Sviitti’. Huudahdan: ”Mitä nyt ihan oikeasti? En kestä tätä..” Kyllä, rakas mieheni on ottanut meille sviitin kaikilla herkuilla ja näky on uskomaton. Hypähdän hänen syliinsä ja kiitän häntä. Hän aukaisee pullon kuohuvaa ja tuo lasit, nostamme maljan yhteiselle illalle ja meille.

 

Aikamme nautittuamme huoneestamme ja toisistamme käyn suihkussa ja laittaudun uudestaan. Menemme alas syömään, Amin on varannut sieltä pöydän. Huomaan jälleen hänessä pientä hermoilua, hassua, mutta en vaivaa sillä päätäni enempää. Jään katsomaan häntä hetken, hän koittaa laittaa kauluspaitansa nappeja. Aikamoisen matkan tuokin sankari on taivaltanut, yksinhuoltajaäitinsä on tuolla lumimyräkässä odottanut bussia Amin sylissään ja tehnyt kaikkensa poikansa eteen. Amin on ollut jo pienenä hyvin vilkas ja eksynytkin vähän väärille teille. Kuinka monta kertaa tuota miestä on pyydetty rehtorin kansliaan ja kuinka monta kertaa on löydetty sammuneena, minne sattuu. Miten hänestä kasvoi tuollainen kaikkia rakastava ja kaikki huomioon ottava? Se kivinen tie, kasvaa ilman oman isän tukea, vanhempien lasten kiusaamana. Hänkin vaihtoi nuoruutensa häiriökäyttäytymisen urheiluun. Pelasi jalkapalloa 25-vuotiaaksi asti, eksyi kokeilemaan taekwondoa ja karatea. Sitten yhtenä kirkkaana päivänä ystävien mukaan hän saapui vanhaan kivirakennukseen, Epanalle. Kirkkonummen nyrkkeilykerhon tiloihin. Paikka, missä ei koreiltu puitteilla eikä välineillä, vaan tekeminen puhui puolestaan.

Askeettisempaa paikkaa saa hakea, mutta sieltä löytyi ”isähahmo”. Mäen Olli valmensi häntä tuolloin. Ollin  poika Mäen Pekka teki Amista Euroopan mestarin, eikä salille ollut tulemista, jos oli jotain tehnyt salin ulkopuolella. Nyrkkeilijät ovat kehän ulkopuolella herrasmiehiä. Sille tielle tuo mies jäi ja kaikki tietää, mitä hän on saavuttanut ja millaisen tien huippu-urheilijana tehnyt huipulle. Siitä huolimatta, kaikista ei tule legendoja. Hänestä tuli, enkä yhtään ihmettele. Hänen olemuksensa, muiden huomioon ottaminen ja saavutukset tekevät edelleenkin ihmisiin vaikutuksen. No, havahdun jälleen tähän hetkeen, kun Amin tokaisee: ”Noniin, lähdetäänkö, niin ehditään viettää kiva ilta?” Sanon: ”Totta kai.”

Istumme pöytään, otamme alkujuomat ja selaamme menua. Amin tokaisee: ”Sinuna ottaisin talon parhaan pihvin ja tietenkin hyvällä alkuruualla, nyt mennään pidemmän kaavan mukaan.” Sanon: ”No mennään, kerta mies sitä nyt niin vaatii.” Teemme tilauksen ja jäämme katselemaan toisiamme haltioituneena. Niin kuin monta kertaa olen saanut kuulla ystävieni ja tuttujeni suusta: ”Teissä on rakkaus, teidän kotona asuu rakkaus.” Jotenkin minustakin tuntuu siltä päivä päivältä enemmän ja enemmän. Vaikka joskus luulin, että suhteessa alkuhuuman kadotessa, ei sellaista rakkauden tunnetta voi tuntea enää myöhemmin. Olen nyt kyllä täysin eri mieltä. Nyt, kun näen hänet edessäni ilman häiriötekijöitä, tajuan, kuinka hiton paljon tuota miestä rakastan.

Sitten hän aloittaa. Näen hänen kasvoiltaan sen mielettömän liikutuksen. Mitä nyt tapahtuu? Amin ojentaa kätensä ja pitää kädestäni kiinni. Aloittaa sanoen: ”Eiköhän meidän ole aika ottaa askel eteenpäin? Alkuun vähän tarkkailin sua. Sitten huomasin, että olet täydellinen vaimo minulle. Niin kaunis, mutta sisältä olet täyttä kultaa. Haluat vain kaikille niin paljon hyvää. Haluan loppuelämäni vanheta kanssasi. Rakastan sinua. Tuletko vaimokseni?” Vastasin onnesta soikeana: ”Tulen, tulen tottakai. Voi ei, mitä olet mennyt tekemään ja millä ajalla?” Hän laittoi sormuksen sormeeni ja halasimme niin tiukasti toisiamme, kuin vain kykenimme. Katsoin sormusta ja Aminia.. Kuinka upea. Amin kertoi sormuksen tehneen Sami Laalo, hänen hyvä ystävänsä, jonka kanssa vuosi sitten vaihdoimme ajatuksia sormuksista. Hän tiesi makuni ja oli loihtinut aivan täydellisen kihlasormuksen.

Amin Asikainen

Mitä juuri äsken tapahtui? Minua kosittin.. En voi uskoa tätä todeksi. Nautimme toisistamme, onnesta ja ruoasta. Sen jälkeen Amin oli järjestänyt juhlat ystäviemme kanssa Helsingin keskustaan. Juhlimme aamuyöhön 04:00 saakka. Eikä väsyttänyt yhtään! Onnitteluita ja viestejä sateli joka luukusta. Kaikkeen ei edes lähdetty vastaamaan, koska siihen olisi mennyt koko ilta. Tämä ilta oli meidän ja meidän ystäviämme varten.

Facebook Comments

Seuraa meitä!

Nadia Ammouri

Nadia Ammouri