Haikeus.

Tämä päivä. Kaunis pakkaspäivä pitää sisällään monia tunteita.

 

Retki maamme pääkaupunkiin ja samalla omaan itseen. Mitä kaikkea tämä maaliskuinen päivä on pitänyt sisällään? Muutakin kuin silmiä häikäisevän auringonpaisteen…

 

Positiivisia, mieltä piristäviä tunteita kehkeytyi heti päivän alkuun. Majapaikan maittava aamupala ja sen ruokailutilan rauhallinen tunnelma takasivat sen, että olin sitä, mitä lähdin hakemaankin reissusta. Olin rentoutunut.

 

Joku aika sitten pyristelin makealakossa puolisen vuotta. Hengissä selvisin, muttei se hauskaa ollut. Tällä reissulla tuli taas todistettua, että makeat herkut ovat mun juttu! Herkullisen tuoksuista ja päätä huimaavan ihanan makuista korvapuustia popsiessani unohdin lähestulkoon kaiken ympärillä olevan. Tai no, olihan siinä samalla mielenkiintoista seurata ohikulkevia, kiireisiä ihmisiä ja tiirailla vastapäisen talon ikkunoista näkyviä kauniin muotoisia koriste-esineitä. Mutta siis se tuli taas kerran selväksi itselle, että kaiken hyvän syömisestä saan suuret, positiiviset fiilarit. Myös yksinolo tuntui kivalta, kun tallustelin välillä todella liukkaitakin syrjäkatuja.

 

 

Keskipäivän jälkeen eksyin Stokkalle ihmisvilinään. Siinä vaiheessa iski pienimuotoinen haikeus mieleen ja kroppaan. Tuli sellainen fiilis, että täällä pitäisi olla yhden jalkaparin sijasta kaksi jalkaparia kävelemässä läpi Hugo Bossin vaatteiden ja Calvin Kleinin tuoksujen täyttämiä käytäviä ristiin rastiin. Tämä fiilis johtui erittäin todennäköisesti siitä, että olen tottunut useimmiten matkustamaan sen tutun ja turvallisen aviomiehen kanssa.

 

Iltapäivän lähestyessä alkuiltaa haikeus nosti päätänsä jo siellä syrjäisemmilläkin teillä. Katseeni kiinnittyi entistä enemmän pariskuntiin, jotka kulkivat käsi kädessä toisiaan lämmittäen auringonlaskun myötä kiristyvässä pakkasessa.

 

 

Perjantai-ilta alkamaisillaan ja mustasukkaisuuden ruma mörkö oli nostamassa vinoutunutta päätään meikäläisen ajatuksissa.

 

Olen ollut aina mustasukkainen parisuhteissani, ensimmäistä teinirakkautta lukuunottamatta. Siinä suhteessa tulin jätetyksi kuin salama kirkkaalta taivaalta. Parikymppisenä nuorena neitona olin lähestulkoon sairaanloisen mustis, nykyään en (Luojan kiitos!) ihan niin överiksi anna mustasukkaisuuden ja hylkäämisen pelon päässäni paisua.

 

Takaisin hotlalle kävellessäni katseeni osui ”hauskaan” tekstiin läheisen teollisuushallin ovessa. Voi, kunpa omat epämiellyttävät ajatukset ja tunteet voisi lykätä jätehuoneen ovesta pois johonkin silmänkantamattomiin.

 

 

No, sellaista mahdollisuutta kunnei ole, niin ne tunteet tulee hyväksyä.

 

 

 

 

Facebook Comments

Seuraa meitä!

Hello life!

Juttuja elävästä elämästä. Kauniita kuvia, päivien tuomia haasteita ja myös niitä positiivisiakin puolia minunnäköisestä elämästä.